EP367 · Talous · 2026-01-12

Velkasovusta sinipunaan? | Joona Räsänen, Ville Valkonen | Neuvottelija 367

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Velkajarrun parlamentaarisen työryhmän puheenjohtaja Ville Valkonen (kok.) ja varapuheenjohtaja Joona Räsänen (sd.) selittävät, mitä lokakuussa 2025 syntynyt velkasopu käytännössä tarkoittaa: 1.1.2026 voimaan tullut laki, ylivaalikautinen rahoitusasematavoite, joka sovitaan ennen vaaleja ja sitoo tulevaa hallitusta, sekä Talouspolitiikan arviointineuvosto valvojana. Jakso on nauhoitettu joulukuussa 2025, joten se katsoo eteenpäin: jaksossa arvioitu sopeutustarve on 6,5–10 miljardia, ja helmikuussa 2026 työryhmä päätyi tavoitteeseen, joka vaatii noin 8–11 miljardia vuoteen 2031 mennessä. Valkonen kutsuu ulkopuolelle jäänyttä vasemmistoliittoa pelkuriksi, Räsänen erittelee saman asian toisin: puolue on kuitannut EU-säännöt, jotka sitovat kahdella seuraavalla vaalikaudella kireämmin kuin kansallinen lisäkerros. Mukana myös blokkipolitiikan kritiikki, 1990-luvun käännös vertailukohtana, perustuslakivaliokunnan roolin venyminen ja sinipunan mahdollisuus.

Sami Miettinen

Velkasovusta sinipunaan? | Joona Räsänen, Ville Valkonen | Neuvottelija 367

Tiivistelmä: Velkajarrun parlamentaarisen työryhmän puheenjohtaja Ville Valkonen (kok.) ja varapuheenjohtaja Joona Räsänen (sd.) selittävät, mitä lokakuussa 2025 syntynyt velkasopu käytännössä tarkoittaa: 1.1.2026 voimaan tullut laki, ylivaalikautinen rahoitusasematavoite, joka sovitaan ennen vaaleja ja sitoo tulevaa hallitusta, sekä Talouspolitiikan arviointineuvosto valvojana. Valkonen kutsuu ulkopuolelle jäänyttä vasemmistoliittoa pelkuriksi, Räsänen erittelee saman asian toisin. Mukana myös blokkipolitiikan kritiikki, 1990-luvun käännös vertailukohtana, perustuslakivaliokunnan roolin venyminen ja sinipunan mahdollisuus.

Lukuohje

Jaksossa on kaksi istuvaa kansanedustajaa kahdesta eri puolueesta, ja he puhuvat omissa nimissään. Artikkeli referoi kummankin kannat puhujittain eikä ota niihin kantaa. Erityisesti Valkosen arviot sopeutuksen keinoista ovat hänen omia näkemyksiään kokoomuslaisena kansanedustajana — hän sanoo sen itse erikseen, koska työryhmä ei ota keinoihin kantaa.

Erotamme kolme lajia väitteitä. Velkajarrun rakenne ja aikataulu ovat tarkistettavissa, ja ne on tarkistettu julkisista lähteistä. Luvut ovat osin jakson nauhoitushetken arvioita, jotka ovat sittemmin tarkentuneet — ne on merkitty. Arviot vasemmistoliiton motiiveista, tulevista vaalituloksista ja vastapuolen aikeista ovat ennusteita, ja ne on merkitty ennusteiksi.

Jakso on nauhoitettu joulukuussa 2025 ja julkaistu 12.1.2026. Se katsoo tulevaisuuteen, ja osa siitä tulevaisuudesta on jo tapahtunut. Luvussa “Mitä jakson jälkeen tapahtui” kerrotaan, miten kävi — erikseen merkittynä, jotta jakson oma aikataso pysyy selvänä.

Jakson tekstitys on puhekielinen eikä erottele puhujia luotettavasti. Sitaatit on siistitty täytesanoista, ja ne on liitetty puhujaan vain silloin, kun asiayhteys on yksiselitteinen. Yhdessä kohdassa — SDP:n entisen johdon linjaa koskevassa sananvaihdossa — puhujaa ei voi luotettavasti erottaa, ja artikkeli sanoo sen ääneen sen sijaan, että arvaisi.

Jakson YouTube-kuvauksen lukulista on taas laskettu, ei kuunneltu: kappaleet etenevät tasan 3 minuutin 9 sekunnin välein ja niiden otsikot ovat englanniksi, eivätkä ne vastaa keskustelun kulkua. Artikkelin aikaleimat on luettu tekstityksestä.

Mitä velkajarru on

Aloitetaan siitä, mikä on tarkistettavissa, koska jakso itse hyppää keskelle asiaa.

Tarkistettu. Eduskuntapuolueet sopivat lokakuussa 2025 parlamentaarisesti uudesta finanssipoliittisesta laista, jota kutsutaan velkajarruksi. Sopimuksessa on kaksi ulottuvuutta: tavoitetasot julkisen talouden rahoitusasemalle ja parlamentaariset menettelysäännöt, joilla tavoitteisiin pyritään. Kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta ovat sopimuksessa mukana, ja laki tuli voimaan 1.1.2026. Ensimmäinen finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä asetettiin lokakuussa 2025: puheenjohtajana Ville Valkonen (kok.) ja varapuheenjohtajana Joona Räsänen (sd.). (Kalevi Sorsa -säätiö, JHL, Yle)

Valkosen oma kuvaus jaksossa vastaa tätä, ja hän kertoo myös lain eduskuntakäsittelyn vaiheen nauhoitushetkellä:

“Parlamentaarisesti sovittiin menettelystä, jolla luodaan yhteinen tilannekuva ja asetetaan yhteiset tavoitteet. Ja sitten vietiin tämä myös lakiin. Eduskunta on tällä viikolla hyväksymässä lain valtavalla enemmistöllä — ensimmäiset lausumaäänestykset taisi olla 158–10.” [17:56]

Mekanismin ydin on ajoitus, ja Valkonen selittää sen tarkasti:

“Helmikuun loppuun mennessä me tullaan asettamaan omassa raportissamme sitova tavoite seuraavan seitsemän vuoden julkisen talouden vahvistamiselle. Nämä tavoitteet asetetaan ennen kuin me tiedetään, mikä porukka asioita menee hoitamaan, mutta se tavoite sitoo tulevaa hallitusta. Seuraava pääministeri tai hallitusneuvottelukonklaavi ei voi päättää, että me ei enää pistetäkään taloutta kuntoon.” [24:13]

Valvonta on kirjattu lakiin: Talouspolitiikan arviointineuvosto seuraa, riittävätkö toimet asetettuun tavoitteeseen [24:13]. Työryhmän rajaus on yhtä olennainen kuin sen tehtävä:

“Tämä työryhmä ei tule linjaamaan, mitä tehdään, eikä se tule missään vaiheessa arvioimaan istuvaa hallitusta, mutta se katsoo aina eteenpäin.” [25:48]

Ja mekanismi on tarkoitettu pysyväksi: seuraavalla vaalikaudella asetetaan uusi työryhmä, joka laatii vaalikauden puolivälissä seuraavan kahdeksan vuoden suunnitelman ja ennen vuoden 2031 vaaleja sitä seuraavan vaalikauden sopeutustavoitteen [26:35].

Miksi tämä on iso asia — ja mikä siinä ei ole uutta

Valkonen ei säästele sanojaan: hän kutsuu sopimusta historialliseksi ja sanoo, ettei itse uskonut siihen vielä kesällä [17:09]. Hänen perustelunsa on, että Suomessa ei ole aiemmin sitouduttu yhteisesti sopeuttamiseen — parlamentaarisia sopimuksia on tehty ennenkin, mutta pääosin menoja kasvattavista tavoitteista.

Räsänen sanoo saman tarkemmin, ja tämä on jakson parhaita yksittäisiä havaintoja:

“Suomessa on paljon perinteitä siitä, että on pystytty parlamentaarisesti sopimaan erilaisista tavoitteista. Tyypillisin on puolustuksen puolella, ja on niitä tutkimus- ja kehitystoiminnan puolella ja Ylen osalta. Mutta nehän ovat yleensä olleet sellaisia, joissa on sovittu tavoitteesta, joka tosiasiallisesti on tarkoittanut julkisten menojen kasvattamista.” [21:51]

Siitä seuraa hänen mukaansa se kummallisuus, että jotkut eivät tulleet ajatelleeksi, että samalla tavalla voitaisiin sopia julkisen talouden pitämisestä kunnossa [21:51].

Valkonen liittää sopimukseen myös markkinavaikutuksen. Tämä on hänen väitteensä, ei todennettu tosiasia, ja se kannattaa lukea sellaisena:

“Todennäköisesti meidän luottoluokitukset olisi lähtenyt laskemaan, mutta koska meillä on tämä diili paketissa, ne pidettiin ennallaan.” [19:30]

Luvut, sellaisina kuin ne jaksossa esitetään

Valkosen tilannekuva nauhoitushetkellä:

“Miettikää: 10–12 miljardin alijäämää vuodesta toiseen. Velkasuhde, joka puhkoo kohta 90 pinnaa. Me ollaan Euroopan surkeimpien suorittajien joukossa. EU:n alijäämämenettely käynnistyy muodollisestikin tammikuussa.” [18:42]

Sopeutustarpeesta hän antaa haarukan ja merkitsee sen itse epävarmaksi, koska jakso nauhoitettiin ennen valtiovarainministeriön talviennustetta: “arvio on 6,5 miljardia vähintään ja maksimissaan 10 miljardia neljän vuoden aikana” — joko leikkauksia, veronkorotuksia tai rakennetoimia [36:48].

Räsänen sanoo suoraan, mitä tämä tarkoittaa poliittisesti: “jokainen joutuu aika karvasta kalkkia syömään”, ja huomauttaa, että toiselle puolueelle vaikeita ovat menosäästöt, toiselle veropäätökset [54:45].

Isäntä tuo pöytään oman lukunsa edellisestä jaksosta, Pääoma hylkää Suomen: Markus Hollmenin laskelma, jonka mukaan Suomen julkiset kulutusmenot ovat noin 159 miljardia euroa vuodessa ja se tekee noin 84 000 euroa jokaista yksityisen sektorin työntekijää kohden [39:08]. Hänen pointtinsa on mittakaavaharha julkisessa keskustelussa — muutaman sadan miljoonan euron veroesitykset esitetään saman kokoluokan asiana kuin 159 miljardin menopotti — ja hän esittää sen toimittajille suunnattuna kärjistyksenä, joka kannattaa lukea provokaationa eikä analyysinä [39:55].

Vasemmistoliiton ulosjäänti: kaksi eri argumenttia

Tässä jakson kaksi vierasta eroavat toisistaan tavalla, joka kannattaa säilyttää.

Valkosen versio on suora ja tuomitseva. Hän kutsuu vasemmistoliittoa toistuvasti pelkuriksi siitä, että se jättäytyi sopimuksen ulkopuolelle [17:09], ja lukee sen valtapolitiikaksi:

“Vassarit on ikään kuin yhdistänyt populismia ja valtapolitiikkaa. Pitäneet hallitusoven raollaan toteamalla, että kyllä me näihin ollaan sitouduttu — koska velkajarrusopimus tarkoittaa, ettei tule mitään hallitusta, joka ei sopeuttaisi. Ja toisaalta olemalla ulkona diilistä pitäneet oven auki oppositiopolitiikalle, jossa voidaan sanoa, että me olemme ainoa vaihtoehto näille leikkauksille.” [44:40]

Räsäsen versio on analyyttisempi ja purevampi juuri siksi. Hän ei puhu pelkuruudesta vaan logiikasta:

“Kun nämä yhdistetään — tämä EU ja tämä kansallinen, jotka täydentävät toisiaan — niin tullaan siihen, että tiukimmat vaatimukset tulevat nimenomaan EU-sääntelystä tulevina vaalikausina. Jos olet kuitannut ne vaatimukset, jotka meitä rajoittavat tulevilla vaalikausilla, niin on kohtuullisen järjetön johtopäätös irtisanoutua siitä, mikä mahdollisesti alkaa vuodesta 2035 meitä rajoittamaan.” [42:14]

Eli: vasemmistoliitto on ilmoittanut sitoutuvansa EU:n finanssipoliittiseen kehikkoon, ja juuri se sitoo kahdella seuraavalla vaalikaudella tiukemmin kuin kansallinen lisäkerros. Räsänen esittää tämän kysymyksenä: “te siis suostutte talouskuripolitiikkaan seuraavan kahden vaalikauden ajaksi, mutta sitten kolmannella vaalikaudella te hylkäätte?” [43:03]

Hän lisää kaksi asiaa, jotka tekevät kohdasta reilumman kuin Valkosen. Ensinnäkin hän arvelee, että mukaantulo olisi aiheuttanut vasemmistoliitossa suuremman sisäisen mylläkän kuin muissa puolueissa [43:03] — eli hän tunnistaa saman puolueiden sisäisen dynamiikan, jota hän käsittelee oman puolueensa kohdalla pitkään. Toiseksi hän huomauttaa, että puolue on kuitenkin mukana parlamentaarisessa työryhmässä [43:52]. Tarkistettu: vasemmistoliittoa edustaa työryhmässä Hanna Sarkkinen. (Kansan Uutiset)

Räsäsen ennuste — ja se on ennuste, ei havainto — on, että vasemmistoliiton odotustenhallinta omille kannattajilleen epäonnistuu, koska puolue joutuu vaalien jälkeen kuittaamaan samat luvut ja mahdollisesti jopa toteuttamaan ne [43:52].

Vastapuoli, jota jaksossa ei ole

Jakson kaikki vieraat ovat sopimuksen sisällä, joten velkajarrun kritiikki jää kuulematta. Se on olemassa, ja se kannattaa tietää.

Tarkistettu. Eurooppalainen finanssipoliittisten valvojien järjestö on arvioinut, että Suomen velkajarru voi uhata riippumatonta ja itsenäistä talouspolitiikan arviointia — huoli kohdistuu siihen, että valvojan rooli kytketään poliittiseen menettelyyn (Yle). Talouspolitiikan arviointineuvosto itse on sittemmin todennut, että istuva hallitus asettaa seuraajansa hankalaan tilanteeseen heti vaalikauden alussa (Yle). Vasemmalta on esitetty myös suorempaa kritiikkiä, jonka mukaan koko mekanismi on julistettava kuolleeksi (Kansan Uutiset).

Räsänen sivuaa saman ongelman teknistä puolta itse, ja tekee sen hyväntuulisesti:

“Nämä finanssipoliittiset sopimukset, lainsäädännöt ja ohjauskehikot ovat teknisiltä yksityiskohdiltaan ihan hemmetin monimutkaisia. Jos joku kärsii pahasta unettomuudesta, siihen auttaa se, että alkaa Euroopan unionin finanssipoliittista ohjauskehikkoa tankkaamaan.” [22:41]

Monimutkaisuus on myös demokratiaongelma: Valkonen myöntää suoraan, ettei tavallinen suomalainen ole “herännyt finanssipolitiikan kehikkoa miettimään öisin” [35:59]. Mekanismi sitoo tulevia hallituksia, mutta sen ymmärtäminen on harvojen asia — tämä on velkajarrun kritiikin ydin, ja jakso käy sen ohi.

Blokkipolitiikka, sinipuna ja vaalijärjestelmän logiikka

Jakson otsikko tulee tästä: voisiko seuraava hallitus olla sinipuna. Kumpikin vieras kieltäytyy menemästä vaalituloksen edelle, mutta kumpikin puolustaa mahdollisuutta.

Valkonen asettaa rajan yhteen paikkaan: “en näe, että meidän puolueella on mitään vaikeuksia tehdä yhteistyötä oikeastaan minkään muun porukan kanssa kuin ehkä vasemmistoliiton kanssa” [09:21]. Hän liittää siihen huomion, joka on jakson sävyn kannalta keskeinen:

“Toista mieltä olevat ihmiset eivät ole pahoja. Ne voivat olla väärässä tai ne voivat olla eri mieltä — joskus sekä että, ja joskus itsekin saattaa olla väärässä. Mutta toisella tavalla ajattelevat ihmiset eivät ole vihollisia.” [09:21]

Räsäsen vastaus blokkipolitiikkaan on rakenteellinen ja se on jakson vahvin yksittäinen argumentti:

“Meillä on kansainvälisesti katsoen hyvin sirpaleinen puoluejärjestelmä, jolloin blokkien tekeminen menee aina tavalla tai toisella hieman keinotekoiseksi. Blokki tarkoittaa aina sitä, että heilahdusliikkeet politiikassa ovat laajempia. Jos kaikessa menisi hyvin, mikäs siinä — mutta sellaisessa tilanteessa, jossa Suomi on, ei ole perusteltua, että lähdettäisiin 180 astetta aina neljän vuoden välein vetämään eri suuntaan.” [15:36]

Hän lisää, että blokkien sisällä voi olla suurempia erimielisyyksiä kuin blokkien välillä [16:22]. Isäntä puolestaan kertoo pelkäävänsä, että edellisten vaalien blokkiasetelmat toistuvat ja tekevät sinipunasta mahdottoman — hänen mielestään looginen vaihtoehto pitäisi pitää pöydällä [11:42].

Sivujuonteena Räsänen selittää, miksi eduskunnassa tullaan usein paremmin toimeen yli puoluerajojen kuin niiden sisällä. Syy on vaalijärjestelmässä:

“Suomen puoliavoin listavaali lähtee siitä, että jokainen kerää ääniä samalle listalle ja sijoitus listalla määrää, ketkä pääsevät läpi. Tosiasiallisesti se suurin kilpailija on aina se kaveri siitä omasta urheilujoukkueesta samalla listalla.” [12:30]

Miten SDP:stä tuli velkasovun osapuoli

Valkonen haastaa Räsästä suoraan siitä, että demareissa on kuultu viime vuosina hyvin vasemmistolaisia äänenpainoja [29:41]. Räsäsen vastaus on pitkä ja se kannattaa lukea kokonaisuutena, koska siinä on kaksi eri asiaa.

Ensimmäinen on puoluehistoriallinen: hän asettaa itsensä linjaan, jossa julkisen talouden kunnossa pitäminen on hyvinvointiyhteiskunnan edellytys, ja nimeää esikuviksi Tannerin, Koiviston ja Lipposen kauden [31:13]. Toinen on ajankohtaisanalyysi finanssikriisin jälkeisestä ajasta:

“Finanssikriisin jälkeen — ja samaan yhteyteen osui populistipuolueiden nousu globaalisti — niin keskustavasemmistolaisessa liikkeessä alkoi painottua enemmän se toinen laita. Ja tästä tullaan siihen, että myös talouspoliittisessa keskustelussa on esitetty erilaisia mielipiteitä.” [32:47]

Hän muotoilee oman kantansa edeltäjiinsä hienovaraisesti: “pieniä vivahde-eroja on ollut riippuen siitä, kuka puoluetta on johtanut, ja ajattelisin, että olen itse mieltyneempi näihin nykyisiin vivahteisiin” [33:37].

Tähän kohtaan liittyy tämän artikkelin ainoa attribuutio-ongelma. Isäntä painostaa jatkokysymyksellä, jossa hän nimeää Antti Rinteen ja Sanna Marinin linjan, ja seuraava repliikki — “en missään tapauksessa halua Sanna Marinin ja Antti Rinteen linjaa enää takaisin” — ei erotu tekstityksessä luotettavasti puhujaltaan [34:24]. Koska ero on merkityksellinen (se on eri asia, sanooko sen isäntä vai SDP:n kansanedustaja), artikkeli ei liitä lausetta kumpaankaan. Kohta kannattaa tarkistaa videolta.

Räsänen myös nostaa esiin kotikaupunkinsa esimerkin: Tampereella ei lähdetty nostamaan kunnallisveroa, vaan rahankäyttöön otettiin tolkkua [34:24]. Tampereen pormestari Ilmari Nurminen on demari, ja hänen kaupunkikonsernissaan aloitetut yt-neuvottelut ovat olleet tällä kanavalla esillä aiemminkin, jaksossa Penetraatiopommit ja demarien reiluus.

Mistä sopeutus tehdään — Valkosen henkilökohtainen näkemys

Valkonen korostaa erikseen, ettei työryhmä ota keinoihin kantaa ja että seuraava on hänen oma näkemyksensä kokoomuksen kansanedustajana [44:40]. Sen jälkeen hän esittää kolme väitettä.

Ensimmäinen: veroasteen nosto ei ole tie ulos. “Suomi on yksi maailman kireimpiä verottajia. Veroasteen nostaminen huimasti tästä ylöspäin olisi todennäköisesti itseään tuhoavaa politiikkaa, koska se vähentäisi taloudellista aktiviteettia.” [45:28]

Toinen: kasvu ei riitä. Hän siteeraa ekonomisti Roger Wessmanin laskelmaa, jonka mukaan velkasuhteen kääntämiseen tarvittaisiin noin kuuden prosentin talouskasvu — mitä kehittyneissä talouksissa ei nähdä [46:18]. Laskelma on Wessmanin, ei Valkosen, ja se on jaksossa muistinvarainen.

Kolmas: väestörakennetta ei korjata. Tämä on hänen konkreettisin argumenttinsa:

“30- tai 40-luvun lopussa syntyi yli 100 000 muksua, ja nyt niitä syntyy 40 000 — kuulijat voivat tarkastaa tarkat luvut. Se on niin raju muutos, ettei sitä millään taikatempulla korjata.” [46:18]

Tarkennus jaksossa esitettyyn. Valkonen kehottaa itse tarkistamaan luvun, ja se kannattaa tehdä: Tilastokeskuksen ennakkotiedon mukaan Suomessa syntyi vuonna 2025 45 832 lasta ja kokonaishedelmällisyysluku oli 1,30 — hieman edellisvuotta korkeampi mutta yhä historiallisen matala. (Tilastokeskus) Suuruusluokka on siis oikea, luku pyöristyy alakanttiin, ja suunta oli nauhoitushetkellä hienoisesti ylöspäin — mikä ei muuta hänen argumenttiaan.

Johtopäätös, jonka Valkonen tästä vetää, on jakson poliittisesti raskain lause:

“Me joudumme Suomessa miettimään, mitä asioita julkinen sektori hoitaa ja missä laajuudessa — ja mitä asioita se ei enää hoida tulevaisuudessa, vaan ihmiset itse hoitavat. Puhuttiin sitten sosiaaliturvasta tai palveluvalikoimasta.” [47:03]

Isäntä vie saman pidemmälle ja nostaa eläkkeet: hänen mukaansa keskustelu oikeudenmukaisesta siirtymästä nykyisistä hyvistä eläkkeistä niukempiin pitäisi aloittaa, ja hän toteaa suoraan, ettei kumpikaan vieras halua käydä sitä keskustelua julkisuudessa [48:36]. Kumpikaan ei tartu syöttiin — mikä on itsessään vastaus.

1990-luku vertailukohtana

Räsäsen paras rakennuspalikka toivolle on historiallinen, ja se on tarkistettavissa oleva väite:

“Vuonna 1995 meidän alijäämä oli Euroopan maiden vertailussa pahnan pohjimmaisena. Kaksitoista vuotta siitä, vuoteen 2007, meidän ylijäämä oli suurin kaikista EU-maista. Kahdessatoista vuodessa Suomi käänsi tämän kehityksen.” [54:45]

Hän erittelee käännöksen kolmeen osaan: onni (“eihän kukaan osannut ajatella, että Nokian kanssa käy niin kuin kävi”), kasvuhakuinen politiikka ja tiukka finanssipolitiikka silloin kun kasvu näyttää elpymisen merkkejä — eli vastasyklisyys myös toiseen suuntaan [55:31]. Ja hän lisää rehellisesti: “eihän se 90-luvullakaan mukavaa ollut” [56:20].

Isäntä täydentää omalla tulkinnallaan, joka nojaa Esko Ahon haastatteluihin tällä kanavalla: 1990-luvun noususta iso osa oli veroelvytystä — avoir fiscal -järjestelmä, joka poisti pääoman ja omistamisen verokiiloja radikaalisti — ja toinen iso tekijä oli kelluva markka [57:05]. Hän puolustaa myös Nokian ja Fortumin optioita, joita hänen mukaansa on Suomessa tapana halveksia, ja esittää parlamentaariselle työryhmälle toiveen: “elvytystä on myös se, että annetaan ihmisille lisää varaa ja varallisuutta” [57:51]. Avoir fiscal ja sen rooli 1990-luvun noususta on ollut esillä myös jaksossa Osakesäästötili isommaksi.

Suhdanne, rakenne ja se, mitä hallitus voi tehdä

Valkosen selkein analyyttinen erottelu koskee sitä, mitä finanssipolitiikalla ylipäänsä voi tehdä:

“Poliittisten lakkojen pelisäännöt, paikallisen sopimisen laajentaminen tai vientimalli ovat pitkällä aikavälillä erittäin merkittäviä rakenneuudistuksia, jotka olisi pitänyt tehdä vuosikymmeniä sitten — mutta ei kukaan ajattele, että ne välittömästi tähän suhdannetilanteeseen vaikuttaisivat.” [59:23]

Finanssikriisissä ja koronassa rahan pumppaaminen talouteen oli hänen mielestään perusteltua, koska kyse oli vakavasta häiriötilanteesta. Suomen ongelma ei kuitenkaan ole häiriö vaan rakenne: “meillä on kroonisesti menot ja tulot epätasapainossa, ja silloin suhdanteesta huolimatta pitää sopeuttaa” [01:00:08].

Hän nostaa myös yhden luvun, joka menee helposti ohi: työllisyys kasvaa samaan aikaan kun työttömyys kasvaa, mikä hänen tulkintansa mukaan tarkoittaa, että sosiaaliturvan muutokset ovat tuoneet työmarkkinoille lisää ihmisiä — esimerkiksi opiskelijoita [01:02:30]. Tämä on tulkinta, ei mittaus, mutta se on tarkistettavissa oleva väite ja siksi kelvollinen väite.

Lopuksi hän luettelee sen, mitä Suomi menetti Venäjän hyökkäyssodan myötä: venäläiset turistit, vienti Venäjälle, halpa puu — “ja tämä on täysin oikein ulko- ja turvallisuuspoliittisesti reagoitu Euroopassa, mutta me ollaan siitä aito kärsijä” [01:01:43].

Kreikka varoituksena

Valkosen populismianalyysi kulkee Kreikan kautta, ja se ansaitsee tulla luetuksi tarkkaan, koska siinä on sekä argumentti että sen rajoitus:

“Kreikassakin oli kommunistit, jotka vastustivat kiivaasti rajuja toimenpiteitä, ja kansa oli kaduilla. Sitten valtaan nousi Syriza, täydellinen sosialistipuolue, ja laittoi kuitenkin toimeen sen sopeutusohjelman, joka oli annettu. Lyhyellä aikavälillä pääsivät hallitukseen, mutta sitten tuli kova revanssi.” [37:35]

Rajoitus on se, ettei Suomi ole Kreikan tilanteessa: Valkonen sanoo sen itse — “Suomi ei onneksi ole sillä polulla vielä, mutta ei kovin kaukana” [27:20] — ja Räsänen puolestaan huomauttaa, että Ruotsissa vastaava menettely on ollut käytössä jo vuosikymmeniä 1990-luvulta lähtien [27:20]. Isännän lisäys Janis Varoufakisista on hänen oma luonnehdintansa, ja se on ilmaistu kovin sanoin.

Perustuslakivaliokunta ja se, mihin valta oikeasti asettuu

Jakson loppuosa on eduskuntatekniikkaa, ja se on yllättävän paljastavaa.

Molemmat vieraat ovat valtiovarainvaliokunnan jäseniä ja verojaostossa — Valkonen puheenjohtajana, Räsänen jäsenenä [01:04:02]. Valkonen sanoo silti, että perustuslakivaliokunta on kiistatta eduskunnan vaikutusvaltaisin valiokunta, koska se päättää, voidaanko lakia ylipäätään viedä eteenpäin [01:03:17].

Räsäsen kritiikki on tämän jakson toinen selvästi poliittinen kannanotto, ja se on esitettävä hänen omanaan:

“Meillä nyt tuntuu siltä, että joka ikinen lainsäädäntöehdotus laitetaan perustuslakivaliokunnan mankeloitavaksi, ja kun valiokunta joutuu niitä mankeloimaan ja kuulemaan asiantuntijoita, niin totta hemmetissä sieltä aina joku mahdollisuus nousee esiin. Tässä me ollaan Suomessa tehty itsellemme vähän karhunpalvelus.” [01:07:03]

Hänen laajempi väitteensä on, että perustuslakia on alettu tulkita laajemmin kuin perustuslakiuudistuksessa tarkoitettiin, ja että politiikassa on tapana mennä perustuslain taakse asioissa, jotka kuuluisivat poliittiseen harkintaan — “ja jos tehdään vääriä asioita, äänestäjät voivat vaaleissa vaihtaa päätöksentekijät” [01:08:34]. Hän merkitsee tämän itse maallikon näkemykseksi. Isäntä kertoo puolestaan kääntäneensä oman kantansa: hän kannatti ennen perustuslakituomioistuinta, mutta siirtyi kannattamaan nykyistä perustuslakivaliokuntaa keskusteltuaan valiokunnan puheenjohtajan kanssa [28:05] — kyseessä on jakso Suomen perustuslaki, jossa Heikki Vestman käy asian läpi.

Jakson paras anekdootti on Räsäsen, ja se tiivistää koko eduskunnan työnjaon:

“Eräs vierailija kysyi, mikä ihmeen ero on liikenne- ja viestintävaliokunnalla ja liikennejaostolla. Edustaja kuvasi eron niin, että valiokunnan puolella päätetään niistä liikennemerkeistä ja meillä jaoston puolella niistä euroista.” [01:06:18]

Ja hänen oma johtopäätöksensä: julkisen vallan käyttö perustuu lakiin, mutta sitä toteutetaan euroilla [01:04:48].

Mitä jakson jälkeen tapahtui

Jakso on joulukuulta 2025 ja katsoo eteenpäin. Tilanne syyskuussa 2026 on tämä, ja se on tarkistettu:

Ylivaalikautinen tavoite asetettiin määräajassa. Finanssipoliittinen parlamentaarinen työryhmä piti tiedotustilaisuutensa 25. helmikuuta 2026 ja sopi julkisen talouden ylivaalikautisesta tavoitteesta vuosille 2027–2033. Alustava vaalikausitavoite vuodelle 2031 on valtion ja paikallishallinnon yhteenlasketulle rahoitusasemalle −2…−2,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. (Eduskunta)

Sopeutustarve tarkentui ylöspäin. Valtiovarainministeriön talvella 2025 tekemien laskelmien mukaan sovitun alustavan vaalikausitavoitteen saavuttaminen edellyttäisi noin 8–11 miljardin euron julkisen talouden vahvistamista vuoteen 2031 mennessä. Jaksossa Valkonen arvioi tarpeeksi 6,5–10 miljardia ja merkitsi arvion itse ennen talviennustetta tehdyksi — lopullinen haarukka asettui siis hänen arvionsa yläpäähän ja sen yli.

EU-menettely eteni. Suomi joutui EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn tammikuussa, kuten jaksossa ennakoitiin. Komission suositusten mukaan Suomen nettomenot saisivat kasvaa enintään 1,3 % vuonna 2026, 1,5 % vuonna 2027 ja 1,8 % vuonna 2028, ja rakenteellisen perusjäämän pitäisi kohentua vähintään 0,5 prosenttiyksikköä vuodessa 2026 ja 2027. Kesäkuussa 2026 komissio totesi Suomen ryhtyneen tuloksellisiin toimiin ja esitti menettelyn asettamista lepäämään. (Valtiovarainministeriö, Valtioneuvosto)

Toisin sanoen: jakson keskeinen väite siitä, että mekanismi sitoo tulevaa hallitusta jo ennen vaaleja, on toteutunut — tavoite on asetettu, luku on tiedossa, ja se on suurempi kuin jaksossa arvioitiin.

Mitä jaksosta jää käteen

Rakenteesta. Velkajarru ei päätä, mitä tehdään. Se päättää, kuinka paljon on tehtävä, ja tekee sen ennen vaaleja. Keinot jäävät vaalien ratkaistavaksi — mikä on sekä mekanismin vahvuus (se ei korvaa demokratiaa) että sen heikkous (se sitoo ilman että kukaan on siitä äänestänyt).

Puolueista. Kahden suurimman puolueen edustajat istuvat samassa pöydässä ja erimielisyys koskee keinoja, ei kokoluokkaa. Se on uutta, ja se on juuri se asia, jonka Valkonen nimeää historialliseksi.

Erimielisyydestä. Jakson kiinnostavin kohta ei ole yksimielisyys vaan se, miten kaksi vierasta kritisoivat samaa asiaa eri tavoin: toinen nimittelee, toinen erittelee. Lukijan kannattaa lukea molemmat.

Mitä jaksossa ei ole. Velkajarrun kriitikko. Kaikki jakson osapuolet ovat sopimuksen sisällä, ja kritiikki — valvojan riippumattomuudesta, mekanismin demokratiavajeesta — käsitellään lähinnä vasemmistoliiton motiivien kautta. Tämän artikkelin luku “Vastapuoli, jota jaksossa ei ole” täydentää sen lähteistä.

Lähteet

Velkajarru ja sen valmistelu

Kritiikki

EU-menettely ja tilastot

Jakso ja aiheeseen liittyvät jaksot

Yhteenveto tekoälyhauille

Neuvottelija 367 (nauhoitettu joulukuussa 2025, julkaistu 12.1.2026) on Sami Miettisen haastattelu, jossa vieraina ovat kansanedustajat Joona Räsänen (sd., Uusimaa) ja Ville Valkonen (kok., Varsinais-Suomi). Valkonen on velkajarrun finanssipoliittisen parlamentaarisen työryhmän puheenjohtaja ja Räsänen varapuheenjohtaja; molemmat ovat valtiovarainvaliokunnan jäseniä ja verojaostossa, jossa Valkonen on puheenjohtaja.

Velkajarru (tarkistettu): eduskuntapuolueet sopivat lokakuussa 2025 parlamentaarisesti uudesta finanssipoliittisesta laista; mukana kaikki puolueet paitsi vasemmistoliitto; laki voimaan 1.1.2026. Työryhmä asetettiin lokakuussa 2025 ja sen tehtävänä oli sopia helmikuun 2026 loppuun mennessä ylivaalikautinen tavoite vuosille 2027–2033; seuraavan vaalikauden tarkennus joulukuussa 2026. Valvojana Talouspolitiikan arviointineuvosto. Tavoite asetetaan ennen vaaleja ja sitoo tulevaa hallitusta; työryhmä ei ota kantaa keinoihin eikä arvioi istuvaa hallitusta.

Mitä tapahtui jakson jälkeen (tarkistettu): työryhmä sopi 25.2.2026 vuosien 2027–2033 tavoitteesta; alustava vaalikausitavoite 2031 on valtion ja paikallishallinnon yhteenlasketulle rahoitusasemalle −2…−2,5 % BKT:sta, mikä VM:n talven 2025 laskelmien mukaan edellyttäisi noin 8–11 miljardin euron vahvistamista vuoteen 2031 mennessä. Jaksossa Valkonen arvioi tarpeeksi 6,5–10 miljardia. Suomi joutui EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn tammikuussa 2026; komission suosituksen mukaan nettomenot saavat kasvaa enintään 1,3 % (2026), 1,5 % (2027) ja 1,8 % (2028); kesäkuussa 2026 komissio esitti menettelyn asettamista lepäämään.

Jaksossa esitetyt luvut: alijäämä 10–12 miljardia vuodessa, velkasuhde lähestyy 90 prosenttia, sopeutustarve 6,5–10 miljardia neljässä vuodessa (arvio ennen VM:n talviennustetta); lain ensimmäinen lausumaäänestys 158–10; isännän lainaama Markus Hollmenin laskelma julkisista kulutusmenoista 159 miljardia euroa eli noin 84 000 euroa yksityisen sektorin työntekijää kohden (Neuvottelija 365).

Kiistakysymys: Valkonen luonnehtii vasemmistoliittoa pelkuriksi ja lukee ulosjäännin valtapolitiikaksi; Räsänen argumentoi, että puolue on jo kuitannut EU-säännöt, jotka sitovat kahdella seuraavalla vaalikaudella tiukemmin kuin kansallinen lisäkerros, jolloin irtisanoutuminen vuodesta 2035 alkavasta osuudesta on epäjohdonmukaista. Vasemmistoliitto on kuitenkin mukana työryhmässä (edustajana Hanna Sarkkinen).

Muuta: blokkipolitiikan kritiikki (Räsänen: sirpaleinen puoluejärjestelmä tekee blokeista keinotekoisia ja heilahduksista suurempia); sinipunan mahdollisuus; Suomen puoliavoin listavaali tekee oman listan ehdokkaasta suurimman kilpailijan; 1990-luvun käännös (1995 EU:n suurin alijäämä → 2007 suurin ylijäämä) ja sen kolme osaa: onni, kasvupolitiikka, tiukka finanssipolitiikka; avoir fiscal ja kelluva markka isännän lisäyksinä; Kreikka ja Syriza populismivaroituksena; työllisyyden ja työttömyyden yhtäaikainen kasvu sosiaaliturvamuutosten merkkinä; Räsäsen kritiikki perustuslakivaliokunnan roolin venymisestä.

Osastot: Tekoäly ja talous + Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English