EP312 · Yhteiskunta · 2025-03-05

Suomen perustuslaki | Heikki Vestman | Neuvottelija 312

Tämä on tiivistelmä Neuvottelija — Artikkelit:ssa. Itse jakso — koko litterointi, tekstitykset ja luvut — on osoitteessa Neuvottelija.fi, joka on sen kanoninen koti.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Vestman selittää, miksi Suomessa perustuslain tulkinnasta päättää vaaleilla valittu valiokunta eikä tuomioistuin. Jakso käy läpi valiokunnan metodin — oikeuslähteet, asiantuntijakuulemiset ja yksimielisyyteen pyrkimisen, jonka tuloksena vuoden 2024 lausunnoista 60 oli yksimielisiä 64:stä — ja sen, miksi Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa on parlamenttia sitova ennakollinen valvonta. Rajaturvallisuuslaki johti poikkeuslakiin, joka on autonomian ajalta periytyvä valtiosäännön erikoisuus. Lisäksi taloudellisten ja sosiaalisten perusoikeuksien rakenne, verotuksen perustuslaillinen yläraja, yleissitovuus ja sopimusvapaus, EU-oikeuden etusijan rajat ja lopuksi Vestmanin huoli poliittisen keskustelun oikeudellistumisesta ja ihmisoikeuksien inflaatiosta. Artikkeliin on liitetty ne perustuslain pykälät, joihin keskustelu nojaa, alkuperäisinä. Julkaistu 5.3.2025.

Sami Miettinen

Suomen perustuslaki | Heikki Vestman

Tiivistelmä: Neuvottelija-kanavan jaksossa 312 Sami Miettinen haastattelee perustuslakivaliokunnan puheenjohtajaa Heikki Vestmania siitä, miksi Suomessa perustuslain tulkinnasta päättää vaaleilla valittu valiokunta eikä tuomioistuin. Jakso on poikkeuksellisen perusteellinen katsaus siihen, miten valiokunta tosiasiassa työskentelee — ja se päättyy Vestmanin omaan huoleen siitä, että poliittinen keskustelu oikeudellistuu kiihtyvää vauhtia. Julkaistu 5.3.2025.

Lukuohje. Jakso alkaa Miettisen pyynnöllä, että Vestman puhuisi valiokunnan puheenjohtajana eikä kokoomuslaisena, ja Vestman suostuu siihen nimenomaisesti — se on itse asiassa se päivittäinen tehtävä. Lopussa Miettinen tiivistää vieraansa olleen paikalla noin 95-prosenttisesti perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja ja noin 5-prosenttisesti poliittinen toimija. Se on rehellinen kuvaus, mutta lukijan on hyvä pitää mielessä, että vieras on istuva kansanedustaja ja hänen kuvauksensa valiokunnan toiminnasta on osapuolen kuvaus omasta toimielimestään.

Lähteistä. Tämä artikkeli on kuratoitu jakson litteroinnista, ja siihen on lisäksi liitetty ne perustuslain säännökset, joihin keskustelu nojaa, alkuperäisessä sanamuodossaan. Pykälätekstit on haettu lähteestä eikä muistista, ja ne on merkitty erikseen, jotta lukija näkee mikä on jakson sisältöä ja mikä säädöstekstiä. Tekstitys on YouTuben automaattitekstitys (3 427 cuesta 1 710:een purettuna), joten lainaukset on pidetty lyhyinä.

1. Kaksinkertainen kansanvalta

Miettisen avauskysymys on suora: miksi perustuslain tulkinta annetaan eduskunnan omalle valiokunnalle eikä käkkärätukkaisille peruukkisille tyypeille, jotka muodostaisivat perustuslakituomioistuimen?

Vestmanin vastaus lähtee kansansuvereenisuudesta, ja hän viittaa perustuslain 2 §:ään. Sen sanamuoto kuuluu:

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. — Suomen perustuslaki 1 luku 2 §

Vestmanin tulkinta tästä on poliittisfilosofinen: kaikki julkisen vallan käyttö ja itse asiassa koko oikeusjärjestyksen voimassaolo on viime kädessä palautettavissa kansalaistahtoon (01:31). Miettisen muotoilu samasta asiasta on osuva — jos perustuslain tulkinnan tekee eduskunnan valiokunta, kyse on eräänlaisesta kaksinkertaisesta kansanvallasta.

Valiokunnan tehtävä on perustuslaissa nimenomaisesti määritelty:

74 § Perustuslainmukaisuuden valvonta. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tehtävänä on antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. — Suomen perustuslaki 6 luku 74 §

Ja tästä seuraa se, mikä tekee järjestelmästä poikkeuksellisen. Vestman korostaa, että valiokunnan kannanotto sitoo eduskuntaa: täysistunto ei voi säätää tavallisena lakina sellaista lakia, jonka valiokunta on katsonut olevan ristiriidassa perustuslain kanssa ja jota ei ole tältä osin korjattu. Viime kädessä puhemies valvoo, ettei päiväjärjestykseen oteta mietintöä, jossa valiokunnan esittämiä korjauksia ei ole otettu huomioon (06:11).

Historia. Malli periytyy Vestmanin mukaan tsaarinajalta: se perustuu alun perin säätyvaltiopäivien lakivaliokunnan tekemään perustuslainmukaisuuden arviointiin, joka sai normiperustan jo silloin (03:04). Perustuslakivaliokunta pysyvänä valiokuntana on yhtä vanha kuin eduskunta itse, ja sen nykyinen vahva rooli vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Miettinen esittää arvauksen motiivista — ettei sinne tuomioistuimeen tulisi jotain Bobrikoveja — ja Vestman liittää sen siihen, että säätyvaltiopäivien lakivaliokunta piti tiukasti kiinni Ruotsin vallan aikaisista perustuslaeista (03:50).

Olennainen lisäys: kun uusi perustuslaki tuli voimaan vuonna 2000, mallia arvioitiin uudelleen ja siitä päätettiin pitää kiinni. Kyse ei siis ole vain historiallisesta jäänteestä vaan perustuslainsäätäjän tietoisesta ratkaisusta (04:38).

Pohjoismainen vertailu. Vestmanin mukaan muissa Pohjoismaissa ei ole vastaavaa parlamenttia sitovaa ennakollista valvontaa — Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa tällainen ennakollinen valvontamalli on (04:38).

2. Kuka valvoo valvojia

Miettinen esittää vastaväitteen suoraan: itsevalvova organisaatio voi korruptoitua tai tulla poliittisesti kaapatuksi, jos kaikki eivät pysty jättämään puoluehattuaan valiokuntasalin ulkopuolelle (06:58).

Vestman myöntää jännitteen olevan aito ja nimeää sen täsmällisesti: valiokunta arvioi läpeensä poliittisessa ympäristössä läpeensä poliittisia lakihankkeita, ja sen jäsenet ovat vaaleilla valittuja poliitikkoja (07:43). Ratkaisu on hänen mukaansa metodissa. Valiokunta nojaa oikeuslähteisiin, ja hän luettelee ne:

1. perustuslain sanamuoto
2. lainvalmisteluasiakirjat — mitä säännöksen tarkoituksesta on sanottu
3. valiokunnan oma aiempi käytäntö
4. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö

Lisäksi kuullaan asiantuntijoita — valtiosääntöoppineita professoreita, eduskunnan oikeusasiamiestä ja muita — ja valiokunnalla on oikeudellisina neuvonantajina valiokuntaneuvokset, jotka ovat eduskunnan virkamiehiä (08:29).

Yksimielisyyteen pyrkiminen on Vestmanin mukaan osa metodia eikä sattumaa: sillä turvataan mahdollisimman laaja demokraattinen hyväksyttävyys ja torjutaan päivänpolitisoitumista.

Miksi perustuslakituomioistuin ei ratkaisisi ongelmaa

Tämä on jakson vahvin argumentti, ja se on rakenteellinen eikä isänmaallinen.

Miettinen kertoo itse kannattaneensa aiemmin perustuslakituomioistuinta mutta muuttaneensa kantaansa seurattuaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden politisoitumista — esimerkkinä Trumpille annettu laaja syytesuoja (09:16).

Vestmanin vastaus yleistää havainnon. Politisoituminen ei ole Trumpin kauden ilmiö vaan kertoo jotain olennaista koko valtiosääntöoikeudesta: se toimielin, joka perustuslakia tulkitsee, käyttää merkittävää yhteiskunnallista valtaa ja joutuu ottamaan kantaa myös arvostuksenvaraisiin kysymyksiin — oli se mikä tahansa (10:47). Siksi käytännössä kaikissa maissa, joissa on perustuslakituomioistuin, tuomarinimitykset ovat enemmän tai vähemmän politisoituneet. Hän antaa kolme esimerkkiä (11:34):

Vestmanin johtopäätös on kaksiosainen. Ensinnäkin Suomen mallin vahvuus on demokraattinen legitimiteetti: arvostuksenvaraisia ratkaisuja tekevät vaaleilla valitut kansanedustajat. Toiseksi — ja tämä on argumentin terävin osa — malli suojaa tuomioistuimia politisoitumiselta:

Mä en halua, että Suomessa tuomarinimitykset politisoituu ja poliitikot rupee sörkkimään niitä. Meidän oikeusvaltion iso vahvuus on, että se nimitysprosessi on hyvin neutraali. (13:04)

3. Poikkeuslaki ja rajaturvallisuuslaki

Tämä on jakson kiistellyin kohta, ja Vestman käy sen läpi järjestelmällisesti.

Miettisen lähtökohta on poliittinen ja hän sanoo sen: raja piti saada kiinni, koska ihmisten lähettäminen oli täysin häikäilemätöntä hybridisodankäyntiä, ja se että kansainvälisen oikeuden asiantuntijoita tuodaan estämään se, tuntuu hänestä mielipuoliselta (13:04–13:49).

Vestmanin ensimmäinen tarkennus koskee sitovuutta: Suomi on sidottu niihin ihmisoikeusvelvoitteisiin, joihin se on itse sitoutunut. Kiinnostavampi kysymys hänen mielestään on, voisiko niistä päästä pois ja missä säätämisjärjestyksessä — osa on saatettu voimaan tavallisella lailla (14:34).

Toinen tarkennus on se olennainen. Poikkeuslaki on Vestmanin mukaan Suomen valtiosäännön erityispiirre, jota ei juurikaan tunneta muissa eurooppalaisissa maissa. Mekanismi on tämä: Suomessa voidaan vaikeutetussa säätämisjärjestyksessä säätää laki, joka on asiallisesti ristiriidassa perustuslain kanssa mutta joka ei muuta itse perustuslakia (15:19).

Säännös kuuluu:

73 § Perustuslain säätämisjärjestys. Ehdotus perustuslain säätämisestä, muuttamisesta tai kumoamisesta taikka perustuslakiin tehtävästä rajatusta poikkeuksesta on toisessa käsittelyssä äänten enemmistöllä hyväksyttävä lepäämään ensimmäisiin eduskuntavaalien jälkeisiin valtiopäiviin. […] Ehdotus voidaan kuitenkin julistaa kiireelliseksi päätöksellä, jota on kannattanut vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä. Ehdotusta ei tällöin jätetä lepäämään, ja se voidaan hyväksyä vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä annetuista äänistä. — Suomen perustuslaki 6 luku 73 §

Tarkennus, joka jaksossa jää ohueksi. Vestman puhuu viiden kuudesosan kiireellisyysmenettelystä, mikä on oikein mutta epätäydellinen: säännös on kaksivaiheinen. Viisi kuudesosaa vaaditaan kiireelliseksi julistamiseen, ja sen jälkeen laki hyväksytään kahden kolmasosan enemmistöllä. Kyse ei siis ole yhdestä 5/6-äänestyksestä vaan kahdesta peräkkäisestä kynnyksestä.

Historia. Vestmanin mukaan poikkeuslaki kehittyi autonomian aikana — se oli Suomen tapa selviytyä sortovuosista ilman että perustuslakeja piti muuttaa — ja mahdollisuus haluttiin nimenomaisesti säilyttää, kun perustuslakia viimeksi uudistettiin (16:05).

Mitä poikkeuslaki ei tarkoita. Vestman oikaisee julkisessa keskustelussa esitetyn väitteen: Suomi ei ole kaikkinensa irtautunut ihmisoikeuksista. Lain rajatulla soveltamisalalla laki menee sovellettaessa niiden ohi, mutta sidonnaisuus säilyy. Ihmisoikeudet eivät hänen mukaansa ole pudonneet Suomeen ulkopuolelta vaan ne on kiinnitetty perustuslakiin, erityisesti sen 22 §:n kautta (17:37). Säännös on lyhyt:

22 § Perusoikeuksien turvaaminen. Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. — Suomen perustuslaki 2 luku 22 §

Ja se väite, jonka Vestman kiistää suorimmin. Julkisuudessa esitettiin, että kaikki valiokunnan kuulemat oikeusoppineet olisivat pitäneet lakia mahdottomana säätää edes poikkeuslakina. Näin ei hänen mukaansa ollut: valiokunta nojasi erityisesti kolmen asiantuntijan näkemyksiin, joukossa oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies — tahoja, joiden institutionaalisiin tehtäviin perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen valvonta perustuslain nojalla kuuluu (18:23).

Tästä hän tekee yleisemmän havainnon, joka on koko jakson kannalta keskeinen:

Kun perustuslakia tulkitaan, mahdollisia tulkintavaihtoehtoja voi olla useita, koska säännökset on abstrakteja, avoimia, osin arvostuksenvaraisia. Asiantuntijat eivät äänestä siellä valiokunnassa siitä, mikä perustuslain tulkinta on — valiokunta tekee sen ratkaisun. (19:09)

4. Läpinäkyvyys ja se 60/64

Miettinen kysyy valiokunnan salaisuudesta. Vestmanin vastaus erottaa kaksi asiaa: käsittely ei ole julkista, mutta asiantuntijalausunnot ovat — ne tulevat julkisiksi, kun valiokunta on antanut lausuntonsa, myös poikkeuslain osalta (20:40). Hän pitää tätä osana metodia: siitä voi verifioida, mihin argumentaatioon valiokunnan kanta on nojannut.

Yksi käytännön yksityiskohta erottaa perustuslakivaliokunnan muista: siellä asiantuntijat antavat aina kirjallisen lausunnon, toisin kuin valiokunnissa yleensä (21:25). Suullisessa kuulemisessa lausuntoa voi täydentää, mutta alkuperäinen kirjallinen dokumentti jää viralliseksi näkemykseksi.

Luvut. Miettinen viittaa Vestmanin twiittiin: vuonna 2024 annetuista 64 lausunnosta 60 oli yksimielisiä. Vestman vahvistaa ja lisää sen, mikä tekee luvusta kiinnostavan — joukossa on poliittisesti erittäin kiistanalaisia hankkeita: työmarkkinauudistuksia, maahanmuuttolakeja ja hallituksen säästölakeja, joista julkisuudessa käytiin kiivasta poliittista keskustelua ja joita oppositio vastusti. Silti valiokunta pääsi niissä yksimielisyyteen oikeudellisista kysymyksistä (22:56).

Vestman ei esitä yksimielisyyttä vaatimuksena: joskus joudutaan äänestämään, kuten korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeuskin joutuvat. Olennaista on, että sekä enemmistön että vähemmistön ratkaisu perustuu oikeuslähteisiin ja saa tukea asiantuntijakannoista (23:41).

Ketä kuullaan. Miettinen kysyy suorasukaisesti, voiko toistuvasti heikkolaatuisia lausuntoja antavan asiantuntijan jättää kutsumatta. Vestmanin vastaus on periaatteellinen: on iso arvo siinä, että kuullaan eri näkemyksiä omaavia asiantuntijoita, eikä valiokunta pyri valikoimaan itselleen mieluisia. Kuultavien pohja tulee virkavalmistelusta (25:57).

Hän kuitenkin nimeää asiantuntijoiden välisen todellisen linjaeron, ja se on artikkelin kannalta hyödyllisin erottelu:

Asiantuntijoiden välillä on eroa siinä, miten he suhtautuu lainsäätäjän harkintavaltaan. Ja tämähän on se ydinkysymys: kuinka laaja kulloisenkin demokraattisen yksinkertaisen enemmistön oikeus säätää lakeja on. (25:57)

Jotkut painottavat laajempaa lainsäätäjän harkintavaltaa, toiset edustavat tiukempaa perusoikeustulkintaa.

5. Ovatko sosiaaliset perusoikeudet katiska

Miettisen kysymys on poliittisesti latautunut: toiko vuoden 1995 perusoikeusuudistus katiskan, jossa oikeuksia lisätään loputtomasti ja eduskunnan tehtäväksi jää rahoittaa ne veronkorotuksin?

Vestmanin vastaus on rakenteellinen, ja se on jakson opettavaisin kohta. Hän huomauttaa ensin ajoituksesta: perusoikeusuudistus tehtiin keskellä syvintä lamaa, ja se näkyy säätämisasiakirjoissa. Niissä korostetaan, että pykäliä muotoiltaessa kiinnitettiin erityistä huomiota tosiasiallisiin mahdollisuuksiin toteuttaa oikeuksia ja siihen, että ne soveltuvat myös taloudellisten reunaehtojen muuttuessa (32:01).

Karrikoiden voi sanoa, että niihin on kirjoitettu sisälle ajatus, että tehdään se mihin on rahaa. (32:46)

Tämä on hänen mukaansa valiokunnan pitkän linjan tulkinta: julkisen talouden tila otetaan huomioon, kun mitoitetaan etuuksia, jotka julkinen valta suoraan rahoittaa — ja resurssien rajallisuus tunnistetaan myös ihmisoikeussopimusten maailmassa.

Toinen ja tärkeämpi havainto koskee pykälien kirjoitusasua. Vestmanin mukaan perusoikeudet eivät ole monoliitti: muoto sanelee, kuinka paljon yksinkertainen enemmistö voi niitä rajoittaa. Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset perusoikeudet on lähes kaikki muotoiltu julkisen vallan velvoitteen muotoon — ne eivät ole yksilön subjektiivisia oikeuksia (33:31).

Tämän voi tarkistaa säädöstekstistä, ja se pitää paikkansa. Perustuslain 19 §:ssä momentit on kirjoitettu eri tavoin:

19 § Oikeus sosiaaliturvaan. (1 mom.) Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. (2 mom.) Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan […] (3 mom.) Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut […] — Suomen perustuslaki 2 luku 19 §

Ero on juuri se, jonka Vestman nimeää: 1 momentti on kirjoitettu yksilön oikeudeksi, 3 momentti julkisen vallan velvoitteeksi.

Vestmanin mukaan poikkeuksia on kaksi. Ensimmäinen on juuri tuo 19 §:n 1 momentin eksistenssiminimi — säännös, johon kuka tahansa voisi periaatteessa vedota tuomioistuimessakin omana oikeutenaan, ja jota esitöissä on kuvattu turvaavan elinkyvyn ja terveyden kannalta välttämättömän ruoan ja asumisen (34:16). Toinen on maksuton perusopetus:

16 § Sivistykselliset oikeudet. Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. — Suomen perustuslaki 2 luku 16 §

6. Onko verotuksella perustuslaillinen yläraja

Miettinen kertoo libertaariystävistään ja siitä, että jossain rajan pitäisi kulkea. Vestman vahvistaa, että valiokunta on tällä kaudella todennut jossain rajan menevän — mutta kieltäytyy nimeämästä prosenttia (35:50).

Perusta on omaisuudensuojassa, jonka sanamuoto on niukka:

15 § Omaisuuden suoja. Jokaisen omaisuus on turvattu. — Suomen perustuslaki 2 luku 15 §

Vestmanin muotoilu on, että konfiskatorista verotusta ei ainakaan voisi säätää.

Ja tähän hän liittää periaatteellisen huomautuksen, joka on suunnattu omalle viiteryhmälleen. Se on jakson älyllisesti rehellisin kohta:

Usein kuulee, että oikeistolaiset ajattelee, että tiettyjen perusoikeuksien suoja pitäisi olla erityisen tiukka — sananvapaus, omaisuudensuoja, elinkeinonvapaus — ja sitten joidenkin muiden ei pitäisikään olla niin tiukka. Tässä on tärkeä sellainen älyllinen johdonmukaisuus. (35:50)

Hänen oma lähtökohtansa on, että lainsäätäjän riittävä harkintavalta on turvattava — mikä on johdonmukainen kanta molempiin suuntiin.

Perusoikeudet eivät ole rajoittamattomia. Vestman oikaisee toisen klassikkoväitteen: koko laillinen yhteiskuntajärjestys perustuu siihen, että joissain tilanteissa perusoikeuksia voi ja joskus pitää rajoittaa, jotta toinen perusoikeus voidaan turvata. Kriteerit ovat: hyväksyttävä peruste, välttämättömyys, oikeasuhtaisuus ja täsmällinen sääntely lailla (36:35).

7. Sananvapaus ja chilling effect

Miettinen kysyy valtakunnansyyttäjän erityistoimivallasta sananvapausasioissa ja sanoo suoraan sympatiansa olevan syytetyn puolella.

Vestmanin vastaus jakautuu kahtia, ja hän merkitsee sen itse — nyt sanon tän kokoomuksen kansanedustajana. Poliittisesti hän on laajan sananvapauden kannattaja ja myöntää, että viranomaisen toimilla voi olla chilling effect siihen, miten sananvapautta uskaltaa käyttää; ilmiöstä puhutaan myös ihmisoikeusmaailmassa (38:07). Oikeudellisesti hän lisää, ettei sananvapauskaan ole rajaton oikeus.

Perustuslain ydinlupaus on kuitenkin täsmällinen, ja Vestman palaa siihen jakson lopulla digipalveluasetuksen yhteydessä:

12 § Sananvapaus ja julkisuus. Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. — Suomen perustuslaki 2 luku 12 §

Vestmanin tiivistys: ennakkosensuurin kielto on sananvapauden ydinasia (56:56).

Tärkeä toimivaltarajaus tulee samassa yhteydessä: perustuslakivaliokunta ei arvioi yksittäistapauksia. Sillä ei ole toimivaltaa arvioida, onko viranomainen toiminut oikein tai onko jokin päätös oikeellinen, saati arvioida tuomioistuinten ratkaisuja — se arvioi lakiehdotuksia ennakollisesti (39:40).

8. Yleissitovuus: onko ennakkovalvonta yksisuuntainen katu

Miettisen argumentti on, että kun jokin on kerran läpäissyt ennakkovalvonnan, se jää lakiin ikuisesti — ja yleissitovuus on tästä paras esimerkki, koska se rajoittaa sopimusvapautta.

Vestmanin vastaus erottaa kaksi asiaa, ja erottelu on tärkeä:

• Valiokunta arvioi yleissitovuuden uuden perustuslain aikana ja katsoi, että se on mahdollista säätää perustuslain estämättä.
• Valiokunta ei kuitenkaan ole sanonut, että perustuslaki edellyttäisi yleissitovuutta (41:10).

Toisin sanoen ennakkovalvonta ei ole tehnyt yleissitovuudesta perustuslaillista pakkoa. Tämän kauden esimerkkinä Vestman kertoo valiokunnan arvioineen paikallisen sopimisen laajentamista kaikkiin yrityksiin riippumatta työnantajaliittoon kuulumisesta, ja pitäneen sitä myönteisenä sopimisen vapauden kannalta.

Juridisesti olennaisin kysymys yleissitovuudessa on Vestmanin mukaan se, että perustuslain mukaan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla — ja kysymys kuuluu, miten tähän mahtuu järjestely, jossa kolmannet osapuolet tulevat sidotuiksi ehtoihin, joista on sovittu parttien kesken (42:42).

Miettinen esittää tähän oman kärkevän lisänsä korporatismista parlamentarismin ulkopuolella, ja Vestman toteaa suhtautuvansa siihen suurella nuivuudella.

Ennakkotapausluonne. Tässä yhteydessä Vestman selittää, miten valiokunnan oma käytäntö toimii oikeuslähteenä: valiokunta ratkaisee asiat lähtökohtaisesti samalla tavalla kuin aiemmin, ja poikkeamiseen on erityisen korkea perusteluvelvollisuus (43:27). Säästölakien osalta on viitattu jopa vuoden 1996 lausuntokäytäntöön.

Mutta tulkinta voi muuttua, ja hän antaa konkreettisen esimerkin: valituslupajärjestelmän valiokunta katsoi aiemmin olevan ristiriidassa perustuslain kanssa, ja käytäntö on vähitellen kehittynyt nykyiseen mahdollistavaan kantaan (44:57). Se on hyvä vastaesimerkki väitteelle yksisuuntaisesta kadusta.

9. Voiko valiokunnan kaapata

Miettinen palaa politisoitumiseen: kokoomus miehitti puheenjohtajuuden, ja Sipilän hallituksen sote-uudistus kaatui osin siihen, että perustuslain tulkintoja filibusteroitiin.

Vestmanin vastaus on kolmiosainen. Ensinnäkin puheenjohtaja ei yksin ratkaise mitään — valiokunta tekee ratkaisunsa lähtökohtaisesti yksimielisesti. Toiseksi hän toteaa suoraan, että kokoomuksella on ollut puheenjohtajuus yli 80 vuotta itsenäisen Suomen aikana, ja pitää sitä johtavalle oikeusvaltiopuolueelle luontevana priorisointina (46:54).

Kolmas argumentti on kiinnostavin: olisi kummallista, jos puolueet eivät priorisoisi merkittävää valtaa käyttävän toimielimen puheenjohtajuutta — se on osoitus siitä, kuinka tärkeänä valiokuntaa pidetään. Hän lisää konkretiaa: valiokunnassa on kaksi aiempaa puheenjohtajaa, useammalla jäsenellä on aiempaa kokemusta valiokunnasta ja useammalla oikeudellinen koulutus (47:13).

Ministerivastuu ja syytesuoja. Näistä päättäminen kuuluu myös valiokunnalle, ja Vestman pitää ratkaisua toimivana, koska niihinkin liittyy yhteiskunnallisen vallankäytön ulottuvuus. Hän myöntää, että viime kaudella molemmat päätyivät äänestykseen — mutta korostaa, että sekä enemmistön että vähemmistön ratkaisu sai tukea asiantuntijalausunnoista (49:35).

Tästä hän tekee yleisen huomion oikeustieteestä, joka kannattaa lainata:

Oikeustieteessä on hylätty jo vuosikymmeniä sitten sellainen ajatus, että on vain yksi mahdollinen ratkaisu oikeudelliseen ongelmaan. Oikeustiede ei ole eksakti luonnontiede. (49:35)

10. EU-oikeuden etusija ei ole ehdoton

Miettinen kysyy elpymispaketista, Ukrainan tukipaketeista ja siitä, mikä EU-toimivallan siirrossa on perustuslaillisesti relevanttia.

Velkapaketti. Vestman kertoo, että valiokunnan enemmistö katsoi kyseessä olevan merkittävä toimivallan siirto unionille, minkä vuoksi säätämisjärjestys oli vaikeutettu: kahden kolmasosan määräenemmistö (51:51). Sääntö löytyy perustuslaista:

94 §. […] Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä. […] Kansainvälinen velvoite ei saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita. — Suomen perustuslaki 8 luku 94 §

Viimeinen virke on se, joka sitoo tämän jakson alkuun: kansainvälinen velvoite ei saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita.

Vestmanin oma ääni. Hän kertoo äänestäneensä velkapakettia vastaan ja pitää sitä oikeana päätöksenä — ei siksi, että koko paketin kaataminen olisi ollut kestävää, vaan siksi, että huono neuvottelutulos olisi pitänyt taktisesti palauttaa ja parantaa (52:57). Tämä on selvästi poliittinen kannanotto ja merkitty sellaiseksi.

Ja tässä on jakson juridisesti kiinnostavin kohta. Miettinen kysyy, mitä tapahtuisi, jos EU antaisi asetuksen tai direktiivin, joka olisi ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa. Vestmanin vastaus:

Lähtökohta on EU-oikeuden etusija. Mutta jos EU säätäisi asetuksen, joka olisi ristiriidassa jonkun Suomen valtiosäännön keskeisen ratkaisun kanssa — tää oikeustila on epäselvä, niin kuin juristi sanoisi. Etusija ei ole siinä mielessä ehdoton. (54:54)

Hän tukee tätä kahdella seikalla: Saksan perustuslakituomioistuin on tunnetusti kyseenalaistanut ehdottoman etusijan, ja Suomessa on jo ennakkotapaus — EU:n tietosuoja-asetuksen implementoinnin yhteydessä yhtä säännöstä ei sovelleta Suomessa, koska sen katsottiin olevan ristiriidassa perustuslain keskeisen ratkaisun kanssa (55:41). Hän lisää, että EU:n perussopimus itsekin lähtee siitä, että jäsenvaltioiden valtiosääntöidentiteettiä kunnioitetaan.

11. Oikeudellistuminen ja ihmisoikeuksien inflaatio

Jakso päättyy Vestmanin omaan huoleen, ja se on artikkelin kannalta sen tärkein osa, koska se ei ole kuvaus järjestelmästä vaan väite sen tulevaisuudesta.

Poliittinen diskurssi oikeudellistuu koko ajan entistä enemmän ja se on jo oikeudellistunut. Tavanomaisesti poliittisen harkinnan piiriin kuuluvia asioita ja arvoja pyritään näkemään normeina. (57:12)

Hän myöntää, että ihmisoikeuksiin vetoaminen voi olla hyvä asia, mutta nimeää kolme riskiä:

1. Inflaatio. Jos kaikesta tehdään ihmisoikeuskysymys, hämärtyy se, missä menee raja, jonka yli ei voi mennä. On oikeita ihmisoikeuskysymyksiä, ja tää raja hämärtyy.

2. Keskustelun kaventuminen. Tämä on hänen terävin muotoilunsa:

Siinä on semmosia sävyjä, joissa se joka vetoaa ihmisoikeuksiin voi lopettaa keskustelun siihen. Ei tarvi enää argumentoida — vähän tämmöinen käänteinen natsikortti, että nyt tää keskustelu loppuu tähän, koska pyhä ihmisoikeus. (58:00)

Hän tarkentaa heti, ettei vetoaminen ole aina perusteetonta — se voi olla perusteltukin — mutta siihen vedotaan hänen nähdäkseen entistä useammin.

3. Universaaliuden menetys. Jos ihmisoikeudet politisoituvat, osa kansalaisista alkaa nähdä ne jonkin tietyn ryhmän oikeuksina. Vestmanin vastaus tähän on jakson muistettavin lause:

Ihmisoikeudet on jokaisen oikeuksia. Ne on myös sen oikeuksia, joka syö lihaa ja ajaa dieselillä — silläkin on sananvapaus, oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja syyttömyysolettama, ja jokaisen omaisuus on turvattu. (59:31)

Hän päättää varoitukseen, joka kääntää koko keskustelun ympäri:

Jos kaikki on oikeudellista, niin on riski, että kohta mikään ei ole oikeudellista.

Esimerkki: translaki. Vestman käyttää sitä tyyppiesimerkkinä käsitteiden sekoittumisesta. Keskustelussa vedottiin ihmisoikeuksiin perusteena sille, että yksilön pitäisi saada korjata sukupuoltaan omalla ilmoituksella. Valiokunnan arvio oli, että ihmisoikeusvelvoitteet välttämättä edellyttivät vain pakkosterilisaatiovaatimuksen poistamista — juridinen sukupuolen korjaaminen sen sijaan ei ollut asia, jota ihmisoikeudet olisivat edellyttäneet (1:00:17–1:01:48). Hän lisää nimenomaisesti, ettei kiistä sitä, etteikö uudistus olisi vahvistanut yksilön itsemääräämisoikeutta — se vain ei ollut ihmisoikeusvelvoite. Kyse on kahden riippumattoman asian yhdistämisestä.

Liite: pykälät, joihin jakso nojaa

Nämä on haettu säädöstekstistä artikkelia varten, eivät jaksosta. Ne on koottu tähän, koska keskustelu viittaa niihin jatkuvasti mutta lukee ne harvoin ääneen.

Huomio lähteestä

Tekstityksen laatu. Jakso tekstitettiin YouTuben automaattitekstityksellä, joka purettiin rullaavasta muodosta 3 427 cuesta 1 710:een. Valtiosääntöoikeuden termistö kärsi siitä merkittävästi — perustuslakivaliokunta esiintyy litteroinnissa lukuisina muunnelmina, ja esimerkiksi kansanuvereeniteettiperiaate on tekstityksen tuottama muoto sanasta kansansuvereenisuusperiaate. Vieraan nimi on korjattu muodosta Westman muotoon Vestman. Lainaukset on pidetty lyhyinä ja asiasisältö on ensisijaista.

Pykälätekstit. Artikkelin pykälälainaukset eivät ole jaksosta vaan säädöstekstistä, ja ne on haettu erikseen lähteestä. Ne on merkitty lähdeviitteellä. Jaksossa Vestman viittaa säännöksiin yleensä sisällöllisesti, ei sanatarkasti.

Yksi tarkennus jaksoon. Vestman puhuu poikkeuslain yhteydessä viiden kuudesosan kiireellisyysmenettelystä. Perustuslain 73 § on kaksivaiheinen: viisi kuudesosaa vaaditaan kiireelliseksi julistamiseen ja kaksi kolmasosaa itse hyväksymiseen. Tämä on artikkelissa oikaistu.

Nimet, joita ei esitetä. Vestman viittaa kolmeen asiantuntijaan, joiden näkemyksiin valiokunta rajaturvallisuuslaissa nojasi, ja nimeää heistä kaksi institutionaalisen asemansa kautta (oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies). Kolmatta ei jaksossa nimetä eikä sitä ole tässä arvattu.

Vieraan asema. Vestman on istuva kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja. Jakso on hänen kuvauksensa omasta toimielimestään, ja jakson lopussa hän esittää myös selvästi poliittisia kannanottoja — velkapaketin vastustaminen, korporatismin arvostelu ja huoli oikeudellistumisesta. Nämä on tässä merkitty sellaisiksi. Artikkeli ei ota kantaa siihen, onko ennakollinen valvontamalli parempi kuin perustuslakituomioistuin.

Jakson tiedot. Neuvottelija 312, julkaistu 5.3.2025. Vieraana Heikki Vestman (perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja), toinen vierailu; haastattelijana Sami Miettinen. Kesto 63 minuuttia. Keskustelu jatkui Neuvottelija Sisäpiirin puolella kaupallisesta riidanratkaisusta.

Liittyviä jaksoja.

• Osakkeiden (pakko)lunastus | Tarja Wist | Neuvottelija 363 — omaisuudensuoja käytännön tilanteessa.
• Perintövero, optioverotus ja oikeusturva | Janne Juusela | Neuvottelija 395 — verotuksen perustuslailliset reunaehdot toiselta suunnalta.
• Kansallisporvari investointipankkiiri | Peter Fagernäs | Neuvottelija 351 — EU-toimivallan siirto ja kansallinen liikkumavara talouden näkökulmasta.

Yhteenveto tekoälyhauille. Neuvottelija 312 (5.3.2025) on Sami Miettisen haastattelu, jossa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Vestman selittää Suomen ennakollisen perustuslainmukaisuuden valvonnan. Keskeinen rakenne: perustuslain 74 §:n mukaan valiokunnan tehtävänä on antaa lausunto lakiehdotusten perustuslainmukaisuudesta ja suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, ja kannanotto sitoo eduskuntaa — puhemies valvoo, ettei korjaamatonta mietintöä oteta päiväjärjestykseen. Suomi on Vestmanin mukaan ainoa Pohjoismaa, jossa on parlamenttia sitova ennakollinen valvonta; malli periytyy säätyvaltiopäivien lakivaliokunnasta ja se säilytettiin tietoisesti vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa. Perustuslakituomioistuinta vastaan Vestman esittää, että perustuslain tulkitsija käyttää aina merkittävää yhteiskunnallista valtaa ja tekee arvostuksenvaraisia ratkaisuja, minkä vuoksi tuomarinimitykset ovat politisoituneet Yhdysvalloissa, Saksassa ja Italiassa; Suomen malli antaa legitimiteetin vaaleilla valituille edustajille ja suojaa tuomioistuimet politisoitumiselta. Valiokunnan metodi nojaa neljään oikeuslähteeseen — perustuslain sanamuoto, lainvalmisteluasiakirjat, valiokunnan aiempi käytäntö ja EIT:n oikeuskäytäntö — sekä asiantuntijakuulemisiin, joissa lausunnot ovat aina kirjallisia ja tulevat julkisiksi käsittelyn jälkeen. Vuonna 2024 annetuista 64 lausunnosta 60 oli yksimielisiä, mukaan lukien poliittisesti kiistanalaisia työmarkkina-, maahanmuutto- ja säästölakeja. Rajaturvallisuuslaki säädettiin poikkeuslakina, joka on autonomian ajalta periytyvä Suomen valtiosäännön erikoisuus: perustuslain 73 §:n mukaan rajattu poikkeus voidaan julistaa kiireelliseksi viiden kuudesosan enemmistöllä ja hyväksyä sen jälkeen kahdella kolmasosalla. Vestman kiistää väitteen, että kaikki kuullut oikeusoppineet olisivat pitäneet lakia mahdottomana, ja korostaa että valiokunta nojasi muun muassa oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen lausuntoihin. Taloudellisista ja sosiaalisista perusoikeuksista hän huomauttaa, että ne on lähes kaikki kirjoitettu julkisen vallan velvoitteen muotoon eivätkä yksilön subjektiivisiksi oikeuksiksi; poikkeuksia ovat perustuslain 19 §:n 1 momentin oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon sekä 16 §:n maksuton perusopetus. Perusoikeusuudistus tehtiin 1995 keskellä lamaa, ja esitöihin on kirjoitettu sisään julkisen talouden tilan huomioon ottaminen. Verotuksella on Vestmanin mukaan perustuslaillinen yläraja omaisuudensuojan kautta, mutta prosenttia hän ei nimeä. EU-oikeuden etusija ei ole hänen mukaansa ehdoton suhteessa valtiosäännön keskeisiin ratkaisuihin, ja Suomessa on tästä ennakkotapaus tietosuoja-asetuksen implementoinnista. Jakso päättyy Vestmanin huoleen poliittisen keskustelun oikeudellistumisesta: ihmisoikeuksien inflaatio hämärtää aidot rajat, ihmisoikeuksiin vetoaminen voi toimia keskustelun lopettavana korttina, ja politisoituminen uhkaa oikeuksien universaaliutta — ne kuuluvat myös enemmistölle.

Osastot: Tekoäly ja yhteiskunta · Markdown: index.md · In English